Isännöitsijä huolehtii kiinteistön ja rakennuksen pidosta ja hoitaa yhtiön muuta päivittäistä hallintoa hallituksen antamien ohjeiden ja määräysten mukaisesti (AOYL 7:17 §). Käytännössä isännöitsijän tehtävänä on muun muassa vastikkeiden, vuokrien ja kiinteistön muiden tuottojen perimisestä sekä kulujen maksamisesta sekä muiden sopimus- ja viranomaisvelvoitteiden hoitamisesta huolehtiminen. Hallitus valitsee isännöitsijän ja päättää isännöitsijälle maksettavasta palkkiosta. Asunto-osakeyhtiölaissa on vain joiltakin osin säädetty taloyhtiön hallinnon hoitamiseen liittyvistä palveluista (mm. isännöitsijäntodistuksen antaminen, yhtiökokousasiakirjojen ja pöytäkirjojen lähettäminen) perittävistä erillisistä kohtuullisista palkkioista (AOYL 6:22 § ja 7:27.3 §).
Asumisoikeusasumisesta hallintamuotona säädetään asumisoikeusasunnoista annetussa laissa (650/1990, jäljempänä asumisoikeuslaki). Kyseinen laki sisältää myös korkotuki- tai aravalainoilla rahoitettujen asumisoikeusasuntojen käyttöä ja luovutusta rajoittavat säännökset, jotka koskevat esimerkiksi asukkailta perittävien käyttövastikkeiden määrittelyä.
Esityksessään komissio ehdotti 9 – 11 artiklaa täydennettäväksi uusilla 9 a, 10 a ja 11 a artiklalla, joihin siirrettäisiin lämmityksen, jäähdytyksen ja lämpimän käyttöveden mittaamiseen, niihin liittyvien kustannusten jakamiseen, laskutus- ja kulutustietoihin sekä mittaus-, laskutus- ja kulutustietojen saamisen kustannuksiin liittyvät säännökset. Esityksen johdanto-osan 14 kohdassa ehdotettiin loppuasiakas-termin merkitystä laajennettavaksi koskemaan myös loppukäyttäjää, jotta sääntöjä voitaisiin selkeästi soveltaa myös lämmityksen, jäähdytyksen ja lämpimän käyttöveden huoneistokohtaiseen mittaamiseen ja laskutukseen moniasuntoisissa ja moneen eri käyttötarkoitukseen käytettävissä rakennuksissa.
Energiatehokkuuslaissa säädetään mittauksen järjestäjälle, eli energian toimittajalle, velvollisuus hinnaltaan kilpailukykyisen mittarin tarjoamiseen. Mittaria, joka mittaa tarkasti energian todellisen kulutuksen ja antaa tietoa kulutuksen ajoittumisesta, on velvollisuus tarjota kun 1) olemassa oleva mittari korvataan, paitsi jos se on teknisesti mahdotonta tai se ei ole kustannustehokasta ottaen huomioon pitkän aikavälin säästömahdollisuudet; 2) kyse on uuteen rakennukseen sijoitettavasta uudesta liittymästä; tai 3) kyse on sellaisesta uudesta liittymästä, joka sijoitetaan rakennukseen, johon suoritetaan maankäyttö- ja rakennuslain (132/1999) 125 §:n mukaista rakennuslupaa tai 126 §:n mukaista toimenpidelupaa edellyttävä korjaus, jolla voi olla merkittävää vaikutusta rakennuksen energiatehokkuuteen (ETL 19 §).
Direktiivin 11 a artiklanmukaan on varmistettava, että loppukäyttäjät saavat kaikki energiankulutusta koskevat laskunsa Artiklan sanamuoto ”kaikki energiankulutus” on epäjohdonmukainen direktiivin uusien 9 a ja 10 a artiklojen kanssa sekä ristiriidassa artiklan otsikon (Lämmitykseen, jäähdytykseen ja lämpimään käyttöveteen liittyvien mittaus-, laskutus- ja kulutustietojen saamisen kustannukset) kanssa. Jäljempänä tässä esityksessä lähdetään siitä, että tiedonantovelvollisuus koskee vain direktiivin 9 a ja 10 a artikloissa tarkoitettua lämmitystä, jäähdytystä ja lämmintä käyttövettä. ja laskutustietonsa maksutta, ja että loppukäyttäjät saavat kulutustietonsa asianmukaisella tavalla ja maksutta. Moniasuntoisissa ja moneen eri tarkoitukseen käytettävissä rakennuksissa käyttäjäkohtaiseen kulutukseen perustuvien laskutustietojen toimittaminen loppukäyttäjälle on toteutettava voittoa tuottamattomalta pohjalta. Tehtävän antamisesta kolmannelle osapuolelle aiheutuvat kustannukset, joihin sisältyy käyttäjäkohtaisen todellisen kulutuksen mittaaminen, jakaminen ja huomioon ottaminen tällaisissa rakennuksissa, voidaan siirtää loppukäyttäjien maksettaviksi siinä määrin kuin tällaiset kustannukset ovat kohtuullisia. Varmistettaessa käyttäjäkohtaista mittaamista koskevien palvelujen kohtuulliset kustannukset voidaan direktiivin mukaan tehostaa kilpailua toteuttamalla aiheellisia toimenpiteitä, esimerkiksi suosittelemalla tai muuten edistämällä tarjouskilpailujen käyttöä tai sellaisten yhteen toimivien laitteiden ja järjestelmien käyttöä, jotka helpottavat palveluntarjoajan vaihtamista.
Energiatehokkuusdirektiivin 9-11 artiklan muuttamisella ja täydentämisellä uusilla 9 a, 9 b, 9 c, 10 a ja 11 a artiklalla tavoitellaan energiankuluttajien aseman vahvistamista. Lämmityksen, jäähdytyksen ja kotitalouksien lämpimän käyttöveden kulutusta koskevien tietojen toimittamista parannetaan ja kuluttajien vähimmäisoikeuksia tarkkojen, luotettavien, selkeiden ja ajantasaisten tietojen saantiin vahvistetaan, etenkin kun kyseessä ovat monen asunnon rakennukset. Toteutuneeseen kulutukseen perustuvan käyttäjäkohtaisen laskutuksen lisäämisellä edistetään energiatehokkuutta ja laskutuksen oikeudenmukaisuutta. Jotta voitaisiin parantaa tietojen toimittamisen tiheyttä, komissio ehdotti käyttöön otettavaksi lämpömittareiden etäluettavuutta koskevan velvoitteen.
Perusoikeuskirjassa ei ole suoria määräyksiä taannehtivuudesta. Siihen liittyen POK 53 artiklassa määrätään kuitenkin perusoikeuskirjan sisältämien oikeuksien tasosta (”Tämän perusoikeuskirjan määräyksiä ei saa tulkita siten, että ne rajoittaisivat tai loukkaisivat niitä ihmisoikeuksia ja perusvapauksia, jotka asianomaisella soveltamisalalla tunnustetaan - - sekä jäsenvaltioiden valtiosäännöissä.”), jonka merkitys on jäänyt käytännössä suppeaksi mm. EU-oikeuden etusijaperiaatteen vuoksi. POK 54 artikla taas sisältää määräyksen oikeuksien väärinkäytön kiellosta (”Tämän perusoikeuskirjan määräysten ei saa tulkita antavan oikeutta ryhtyä sellaiseen toimintaan tai tehdä sellaista tekoa, jonka tarkoituksena on tehdä tyhjäksi jokin tässä perusoikeuskirjassa tunnustettu oikeus tai vapaus tai rajoittaa sitä laajemmalti kuin tässä perusoikeuskirjassa on sallittu.”). Koska molemmat määräykset on kirjoitettu yleisellä tasolla, niistä ei voi saada suoraa soveltamisapua nyt puheena olevaan taannehtivuutta koskevaan kysymykseen.