EU:n perussopimuksissa ei ole nimenomaisia säännöksiä EU-lainsäädännön taannehtivasta vaikutuksesta Taannehtivuudella tarkoitetaan sitä vaikutusta, joka oikeussäännöllä on olosuhteisiin, jotka ovat syntyneet ennen oikeussäännön muodollista voimaantuloa., joten asiaa on tarkasteltava EU-tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella. Mainitussa oikeuskäytännössä taannehtivuuden tilanteet on jaettu ns. materiaaliseen taannehtivuuteen (ts. uuden lainsäädäntöinstrumentin soveltaminen tulevaisuuteen suuntautuvin vaikutuksin tilanteessa, joka on syntynyt aikaisemman lainsäädännön ollessa voimassa ja jossa oikeudellisesti relevantti toiminta jatkuu vielä uuden lainsäädännön aikana) ja tosiasialliseen taannehtivuuteen (ts. uuden lainsäädäntöinstrumentin soveltaminen tosiseikastoon, joka on täysin toteutunut vanhan lainsäädännön aikana). Materiaalinen taannehtivuus on hyväksytty pääsääntönä tuomioistuimen oikeuskäytännössä Oikeustapauksissa 44/65 ja 68/69 EUTI on todennut, että (nimenomaisten siirtymäsäännösten puuttuessa) EU-säännösten on katsottava soveltuvan niiden (muodollisesta) voimaantulosta lukien myös siltä osin, kuin on kyse aiemmin tehtyjen toimien (tulevista) seurauksista (ns. välittömän soveltamisen periaate). Lisäksi EUTI on ratkaisussa 17/67 todennut, että uusia EU-säännöksiä voidaan soveltaa ennen niiden voimaantuloa tehtyihin sopimuksiin siltä osin, kuin sopimuksen kohteena olevia hyödykkeitä ei ole toimitettu ja ratkaisussa 143/73 hylännyt kantajan vaatimuksen siitä, että ennen uuden EU-lainsäädännön voimaantuloa tehtyjen sopimusten vaikutukset määräytyisivät sopimuksentekohetkellä voimassa olevien säännösten perusteella., joskin sitä rajoittavat jossakin määrin oikeutettujen odotusten ja saavutettujen oikeuksien suoja. Viime kädessä taannehtivan EU-lainsäädännön hyväksyttävyys tulee arvioitavaksi EU-tuomioistuimessa.
Uudelleen määritellyt termit loppuasiakas ja loppukäyttäjä on otettu käyttöön. Ne on johdanto-osiossa (kappale 31) määritelty seuraavasti. Loppuasiakkaana Energiatehokkuusdirektiivissä ( 2 artiklan 23 kohta) ja sitä mukaillen säädetyssä energiatehokkuuslain 3 §:n 8 kohdassa loppukäyttäjällä tarkoitetaan luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, joka ostaa energiaa omaan loppukäyttöönsä. Lakiehdotuksen perustelujen mukaan määritelmän soveltamisen kannalta on keskeistä energian ostaminen loppukäyttöön, minkä perusteella asunto-osakeyhtiöt ovat yleensä keskuslämmityksen osalta loppukäyttäjiä, sillä asunto-osakeyhtiö ostaa lämpöä koko yhtiön tilojen lämmittämiseksi. Toisaalta sähkön osalta jokainen osakas maksaa yleensä kulutuksestaan omalla laskullaan. Siten sähkön ja lämmön loppukäyttäjät määrittyvät asunto-osakeyhtiöissä yleensä eri tavalla. on pidettävä luonnollisia ja oikeushenkilöitä, jotka ostavat hyödykettä toimittajan kanssa tehdyn käyttäjäkohtaisen sopimuksen pohjalta. Loppukäyttäjällä direktiivissä tarkoitetaan johdanto-osion mukaan laajempaa kuluttajaryhmää, joka kattaa lämmitystä, jäähdytystä tai lämmintä käyttövettä omaan loppukäyttöönsä ostavien loppuasiakkaiden lisäksi yksittäisen rakennuksen tai moniasuntoisen tai moneen eri tarkoitukseen käytettävän rakennuksen yksittäisen yksikön asukkaan, jos lämmitys, jäähdytys tai lämmin vesi toimitetaan keskitetystä lähteestä ja jos asukkaalla ei ole suoraa eikä käyttäjäkohtaista sopimusta energiantoimittajan kanssa. Uuden loppukäyttäjän määritelmän tarkoituksena on, että direktiivin säännöksiä laskutuksesta sekä laskutus- ja kulutustiedoista sovellettaisiin osin myös sellaisiin lämmityksen, jäähdytyksen tai lämpimän käyttöveden kuluttajiin Vaikka direktiivissä tältä osin käytetään ”kuluttaja” –termiä, ei tarkoituksena ole laajentaa kuluttajansuojasääntelyn soveltamisalaa., joilla ei ole suoraa sopimussuhdetta hyödykkeen toimittajaan.
Osakkeenomistaja on velvollinen maksamaan yhtiön menojen kattamiseksi yhtiövastiketta yhtiöjärjestyksessä määrättyjen perusteiden mukaan (AOYL 3:1 §). Yhtiövastikkeella voidaan kattaa muun muassa yhtiön menot, jotka aiheutuvat yhtiön toimintaan taikka kiinteistön tai rakennuksen käyttöön liittyvän hyödykkeen yhteishankinnasta ja yhtiölle kuuluvista velvoitteista (AOYL 3:2.1 §:n 4 kohta). Vastikkeen maksuperusteeksi voidaan määrätä esimerkiksi huoneiston pinta-ala, osakkeiden lukumäärä taikka veden, sähkön, lämmön tai muun hyödykkeen todellinen tai luotettavasti arvioitavissa oleva kulutus. Vastikkeen maksuperusteena voi olla myös huoneistossa asuvien tai sitä muuten käyttävien henkilöiden lukumäärä, jolloin osakkaan on ilmoitettava mainittujen henkilöiden määrä yhtiölle (AOYL 3:4 §). Käytännössä vastikkeen maksuperustetta (tai -perusteita, yhtiöjärjestys kokonaisuutena huomioon ottaen) määrätessä pyritään kustannusten ennakoitavaan ja oikeudenmukaiseen jakautumiseen osakkaiden kesken ja otetaan huomioon yhtiön hallinnon hoitoon liittyvät tarpeet. Vesimaksu-vastikkeen osalta voidaan ottaa huomioon esimerkiksi kulutuksen mittaamiseen liittyvät kustannukset ja hyödyt, yhtiön hallinnon hoitoon käytettävissä olevat resurssit sekä se, minkälaisia osakehuoneistoja (esim. asuinhuoneistot, liikehuoneistot jne.) taloyhtiössä on.
Suomessa on noin 380 000 korkotuki- tai aravalainalla rahoitettua vuokra-asuntoa, jotka ovat laissa säädettyjen kohdekohtaisten käyttö- ja luovutusrajoitusten alaisia. Tämä on reilu kolmasosa kaikista Suomen vuokra-asunnoista. Valtion tukemien vuokra-asuntojen osuus on merkittävin suurimmissa kaupungeissa. Korkotukilainoitettuja tavallisia vuokra-asuntoja on rakennettu viimeisen 10 vuoden aikana keskimäärin reilut 2 000 asuntoa vuodessa. Noin 60 prosenttia näistä asunnoista on rakennettu Helsingin seudulle, ja muiden suurimpien kasvukeskuskuntien osuus on ollut noin 35 prosenttia. Valtion tukemien tavallisten vuokra-asuntojen osuus koko vuosittaisesta asuntotuotannosta on noin kuusi prosenttia. Korkotuki- tai aravalainoitetut vuokra-asunnot ovat useimmiten yhtiömuodoltaan kiinteistöosakeyhtiöitä, jonkin verran on myös asunto-osakeyhtiöitä.
Jos taloyhtiö pystyy osoittamaan valitun mittarin soveltuvan käyttötarkoitukseensa, yhtiö voi periä vesimaksua mittarin lukeman perusteella. Jos mittari osoittautuu väärin asennetuksi, yhtiön on huolehdittava, että mittarit asennetaan vaatimusten mukaisesti. Käytännössä mittari voi vikaantua myös kulumisen tai likaantumisen takia. Mittarin luotettavuus voidaan tarkastaa esimerkiksi irrottamalla mittarit ja tekemällä sille tarkistusmittaus. Taloyhtiö voi myös itse yrittää arvioida tilannetta (karkealla tasolla) vertaamalla koko kiinteistön vedenkulutusta huoneistojen yhteenlaskettuun vedenkulutukseen ja/tai toteuttamalla yksittäisen mittarin kohdalla testin, jossa verrataan mittarin läpi esim. ämpäriin päästetyn veden määrää näytön lukemaan. Käytännössä taloyhtiön tulee selvittää, miten ja millä kustannuksilla mittareiden korjaus tai asentaminen vaatimusten mukaisesti on tehtävissä.
Valtio tukee sosiaalisin perustein valituille asukkaille tarkoitettujen vuokra- ja asumisoikeusasuntojen rakentamista, hankintaa ja perusparantamista maksamalla tätä tarkoitusta varten otetuille lainoille korkotukea vuokra-asuntolainojen ja asumisoikeustalolainojen korkotuesta annetussa laissa (604/2001) säädetyin edellytyksin. Korkotukilainaan liittyy aina myös valtion täytetakaus. Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus (jäljempänä ARA) päättää lainan hyväksymisestä korkotukilainaksi sosiaalisen tarkoituksenmukaisuuden ja taloudellisen tarpeen perusteella. Korkotukilainan saajana voi olla kunta, muu julkisyhteisö tai yleishyödyllinen asuntoyhteisö, jonka ARA on korkotukilain nojalla nimennyt, tällaisen yhteisön välittömässä määräysvallassa oleva osakeyhtiö tai asunto-osakeyhtiö tai sellainen kiinteistöosakeyhtiö, joka täyttää laissa säädetyt edellytykset yhtiön toimialasta, toiminnasta ja vakavaraisuudesta.
Lämmitystarpeen pienentyessä ja rakennusten energiatehokkuuden parantuessa olemassa olevien rakennusten energiakorjausten ja uusia rakennuksia koskevien tiukempien energiavaatimusten vuoksi lämmityskustannusten jakolaitteiden kannattavuus heikkenee entisestään.