Tuolla kaukaisella saarella oli mäki, ja mäellä kasvoi kaksi puuta. Se muistutti kumpaakin heistä siitä
päivästä niin kauan sitten, kun heidän oli täytynyt sanoa hyvästit kaksoiskuiden alla.
Terälehdet putoilivat kyynelten lailla kirkkaina loistavien puiden kukista ja joutuivat tuulen
vietäviksi. Minkään ei olisi pitänyt kukkia tähän aikaan vuodesta, mutta se oli mitättömin tapa, jolla
maailma oli mennyt rikki.
Puiden juurella seisoivat vastakkain he, joita kumpaakin menneiden vuosien myrskyt olivat riepotelleet
omilla tavoillaan. Toisin kuin nämä puut, oli heidän tiensä aikakausia sitten haarautunut ja kumpikin
heistä kasvanut omaan suuntaansa.
Vanhempi ei voinut hyväksyä nuoremman päätöstä, vaikka kuinka yritti ymmärtää. Repaleinen keltainen
viitta liehui tuulessa vuosien taistot nähneenä.
"Poikani, miksi?"
"Sinä tiedät sen aivan yhtä hyvin kuin minäkin. Ei tässä maailmassa ole muuta tavoiteltavaa. Mikä edes
voisi olla tärkeämpää?"
Punainen lapsi seisoi tuimana hänen edessään. Heidän lapsensa, tuo pikkuinen. Kuinka hän olisikaan
halunnut vielä kerran nähdä tämän kasvot. Nyt niitä kuitenkin peitti sininen naamio, jonka aukoista hän
erotti vain ne kauniit silmät, jotka muistuttivat tämän äidistä.
"Minäkin ikävöin häntä. Kaikki nämä vuodet olen tehnyt kaiken voitavani, taistellut koko maailmaa ja
sen lakeja vastaan, jotta saisimme hänet takaisin. Jotta kaikki olisi kuin ennen. Tein kaiken sen
sinun vuoksesi!"
"Ei, isä. Eniten teit sen itsesi vuoksi."
Pimennys peitti Kuun, ja Kuu vaikeni.
"Enää en usko opetuksiisi. Olen löytänyt paremman tien, joka on ainoa oikea. Se on tie, jonka kivet eivät
ole tyhjiä unelmia, ja jonka askelmilla se todellisuus jonka tahdon on käsieni ulottuvissa."
Nämä sanat herättivät pelon Kuun sisimmässä, sillä ne kertoivat valinnasta, joka muuttaisi kaiken kulun.
"Valon Ääni, lapseni, rakastan sinua aivan yhtä paljon kuin häntäkin. Ja siksi en voi päästää sinua
tuolle tielle, sillä siltä ei ole paluuta. Se mitä sinulle luvattiin on valetta, vielä kauniimpaa
unta kuin meidän unelmamme, etkö näe sitä?"
Hän ei havainnut punaisen pienokaisen uhmaavassa katseessa epäröintiä. Mitä Sielunparsija olikaan tälle
kertonut? Näin tämä vastasi:
"Tämä on ainoa tapa, jolla virheet voi korjata. Kaikki maailman virheet, myös sinunkin virheesi."
Lapsonen ei valehdellut, hänkin oli tehnyt kalliita virheitä, kalliimpia kuin armeliainkaan jumala oli
valmis suomaan anteeksi.
"... Olen tehnyt paljon väärää, mutta silti suurin erheistäni on se, että koskaan jätin sinut. Tästä
olen kuitenkin varma; älä usko sitä tarinaa jolla se sinut on viekotellut."
Tuuli tyyntyi kaluttuaan molemmat puut pelkiksi rungoiksi. Kuilu heidän välillään kasvoi yhä suuremmaksi,
vaikka hän kuinka yritti hapuilla sen toisesta laidasta otetta. Lopulta hän yritti:
"... Minä en voi menettää sinuakin. Sinä et voi menettää itseäsi, muuta sinulla ei lopulta
ole."
Poika näytti miettivän hetken aikaa. Pienen silmänräpäyksen verran isässä heräsi toivo; uskoisiko lapsi
sittenkin häntä? Luottaisiko enemmän isäänsä kuin uuteen... Työnantajaansa?
Mutta tuon kuilun pohja syöksyi yhä syvemmälle,
Voisiko sitä enää koskaan kuroa umpeen?
Enää ei lapsonen kuunnellut vanhempansa opastusta,
Uskonut luojansa laupeuteen.
Ja siksi käänsi lapsi lopulta hänelle selkänsä.
"Hyvästi."
Ovi avautui Valon Äänen taakse, ja siitä astui ulos luonnottomasti naristen
hahmo, jonka näkeminen
kylmäsi isää miltei yhtä paljon kuin unen musta aurinko.
Nukentekijä oli tarjonnut hänen lapselleen kammottavia leikkikaluja.
Tuolloin hän tunsi, miten hänen viimeinen ystävänsä asteli hänen rinnalleen.
Ainoa, joka oli seurannut
häntä tälle mäelle saakka.
Ritari oli jo valmiiksi puristanut kätensä miekkansa kouraimen ympärille. Tämän sotanaamiosta hohti
valmius kohdata mitä tahansa, mikä asettuisi heidän tielleen.
Valkoinen kuningas nosti kätensä mustan ritarin eteen. Nihti ei hyväksynyt tätä, mutta laski silti
kalpansa, sillä hän luotti toveriinsa. Tällä kertaa, ensi kertaa vuosiin, ei kuningas ollut valmis
uhraamaan kaikkea saadakseen haluamansa. Hän ei pystynyt siihen...
Hän ei voinut käydä sotaan omaa lastaan vastaan, leikki tämä miten vaarallisten voimien kanssa tahansa.
Vaikka Nukentekijä olisi vienyt tämän niin syvälle, ettei tämä voisi enää koskaan katsoa maailmaa samoin
silmin kuin vanhempansa.
Lapsi astui askelen taaksepäin. Viimeinen katse, silmien yhteys, viesti tahdosta tehdä maailmasta
parempi. Ovi, jonka hän ja ritari olivat luoneet, sulkeutui vieden pikkuisen mukanaan.
Ja viimeinen puun kukkain terälehti laskeutui hiljentyneeseen maahan.