Tuo Mies Punainen

Kun Punainen Mies saapuu, kaikki muuttuu.

Kun lopun ajat ovat käsillä, tähtien ollessa kohdallaan, kuusi ritaria laskeutuu taivaista kohtalonaan puhdistaa maailma. Yhtenenäisyydestä he saavat voimaa – hän pelätköön, joka vihollisena heidän yhdistetyn mahtinsa kohtaa. Synkimmällä hetkellä uljaus ja viisaus peittoavat pahuuden, mutta se ei riitä. Toimillaan ritarit vain valmistelevat maailman Punaisen Miehen saapumiselle.

Ritarien vanavedessä saapuu muinainen vaeltaja, tuo Mies Punainen.
Punainen keho ja siniset kasvot – hän on kuin kuka tahansa meistä. Mutta hän on enemmän. Hän on vanha, mutta hän on uusi.
Hän näkee sen, mille muut ovat sokeita. Kun synkin hetki koittaa, vain hän näkee totuuden ja uskaltaa kulkea sitä kohti. Hän särkee Suuren Valheen ja saattaa meidät valoon.
Punainen Mies johdattaa meidät paratiisiin.

Loppuun asti, Punaisen Miehen rinnalla kulkee Kultainen Soturi.
Tuo Kohtalon Airut seuraa Punaista Miestä ja pitää tämän turvassa.
Kultainen Soturi syöksyy taistoon Punaisen Miehen puolesta, jotta tämä voisi toteuttaa kohtalonsa.
Tuo muinaisen suojelija maksaa äärimmäisen hinnan velvollisuudestaan, jotta me voisimme pelastua.

Kun Punainen Mies saapuu, vanha maailma päättyy. Heidät, jotka eivät seuraa, huuhdotaan iäisen meren synkkään hautaan. Heidät, jotka eivät usko, unohdetaan paratiisin porttien väärälle puolelle.

Langenneiden enkelten petoksen varjot hän häätää pois. Syntiset, jotka pyrkivät estämään hänen tulonsa, korventuvat kirkkaimmassa valossa.
Kun Punainen Mies saapuu, Totuus paljastuu.

Hatar Atheon

Kun Punainen Mies saapuu, kaikki muuttuu.

Hänen tuloaan edeltää suuri sota. Hirvittävät hyönteiset täyttävät taivaan. Pyhät kansat vaipuvat syvimpään uneen. Ja kuusi sirua kohtaa jälleen Ahjon mustan poltteen valossa kolmannen, viimeisen kerran.

Punainen Mies on kuin kuka tahansa meistä, mutta hän ei ole. Hänet tunnetaan monilla nimillä. Ensimmäinen poika. Kuulapsi. Tuhon poika. Verinen kirjuri. Tähdensärkijä. Hatar Atheon.

Laillamme hän on kuolevainen, kohtalon kahlitsema, kuin kuka tahansa meistä. Hän astelee maailmassamme punaisen sävyissä kantaen kasvoinaan sinistä, kuin kuka tahansa meistä.

Mutta hän ei ole kuin kuka tahansa meistä. Lailla luojansa, Tuhon Isän, hän on tarttunut isämme Athin suomaan vapauteen. Lailla Atheonin, Hatar Atheon käyttää tuota vapautta sytyttääkseen maailman tuleen.

Yksin ei voi Atheon vapautua Ahjostaan. Yksin eivät voi hänen sarvensa nousta kuilun syvimmältä pohjalta, yksin ei hänen viikatteensa raasta halki taivasta ja syökse alas sen tähtiä. Yksin korkeuksistaan mustien siipiensä kantamana ei suurimman Aarteen Varas katsele maailmaa, jonka hän polttaa. Sen kaiken hän tekee kirjurinsa rinnallaan.

Tuhon päivänä pyhät sirut yhtyvät. Tuhon päivänä nousevat taivaalle isä Athin arkkienkelit. Tuhon päivänä Punainen Mies, Hatar Atheon, kirjoittaa tarinat uudelleen ja itsensä niiden huipulle. Voimista sinisimmällä hän tuo Kohtalon punaisen tulen alas taivaalta ja polttaa maailman sillä.

Vapauden aika on ohi, kun Punaisen Miehen aika tulee. Vääräoppiset eivät pelastu hänen tuomioltaan. Vain he, jotka ovat tarinan arvoisia, pääsevät astumaan hänen paratiisiinsa.

Kaikki, joille ei ole tarinassa paikkaa, puhdistetaan, kun Kohtalon tuli pyyhkäisee yli maailman, halkaisee mantereen ja tuhoaa taivaan. Ja kaiken päättyessä katselee hänen luojansa Atheon maailmaa silmillä kuin viimeisen kellon taulut.

Kuulapsi

Kauan sitten,
Niin kaukana, että tämäkin tarina on muuttanut muotoaan lukemattomia kertoja,
Ennen Nimdaa ja muita naamioita, joilla lapset nykyisin kätkevät kasvonsa,
Ennen niitä kansoja ja maita jotka me tunnemme,
Oli maailma hyvin erilainen.


Oli isä. Isä Kuu.
Oli äiti. Äiti Maa.
Oli heille siunattu lapsi. Kuulapsi.

Oli perhe.


Ja tuohon aikaan,
Ei matoralainen kansa ollut vielä kahlittu kohtalon koneistoon.
Eivätkä isät ja äidit pois "Suuren hengen" valosta.


Ja tuohon aikaan,
Oli "perheellä",
Oli "lapsella",
Noilla sanoilla aivan eri merkitys kuin nykyään.
Merkitys, joka on tästä särjetystä maailmastamme kadonnut.


Mutta julma enkeli
Oli mustasukkainen perheen onnesta,
Sillä hänen osakseen ei moista ollut suotu.
Ja siksi hän katsoi, että sen kauneuden oli kuoltava.


Julma enkeli kuiskasi pedoista ensimmäiselle, käärmeelle,
Ja ajoi tämän myrkkyhampain
Surmaamaan äiti Maan.


Ja näin julma enkeli
Suisti myös Kuun radaltaan,
Loi hullun pakkomielteen murretulle isälle,
Ja repi perheen kappaleiksi.


Ja näin orpo Kuulapsi
Joutui avuttomana katsomaan
Kuinka hänen kaltaisensa
Enkelit ottivat leikkikaluikseen,
Ja sitoivat tähtien elämänkiertoon
Ja sen keinotekoisiin vaiheisiin.

Ja kuinka heidän vanhempansa
Jäivät heitäkin hylätymmiksi.


Se, mikä oli viatonta ja kaunista
Kuihtui, ennen kuin oli ehtinyt nuoreen maailmaan edes juurtua,
Sillä julma enkeli ei suonut sen olevan.


Ja siksi pieni Kuulapsi,
Ikiajoiksi tuomittu,
Lapiskivinen kuolinnaamio peittämässä tuskansa,
Punainen lapsonen ei koskaan aikuistu,
Ja halki aikakausien etsii särjettyä perhettään.


Ja siksi tahtoo Kuulapsi,
Vanhasta maailmasta viimeinen,
Ottaa pedatun paikkansa
Auringonpimennyksenä, sillä se hänen osakseen kuuluu,
Ja vapauttaa kohtalon koneiston vangit.


Jotta jonain päivänä, ehkä aikojen lopussa,
Voisi jälleen olla sellainen "perhe" kuin ennen.

XI.I

Kaukana nykyisyydestä,
kun hänen poikansa valitsi toisen polun

Tuolla kaukaisella saarella oli mäki, ja mäellä kasvoi kaksi puuta. Se muistutti kumpaakin heistä siitä päivästä niin kauan sitten, kun heidän oli täytynyt sanoa hyvästit kaksoiskuiden alla.

Terälehdet putoilivat kyynelten lailla kirkkaina loistavien puiden kukista ja joutuivat tuulen vietäviksi. Minkään ei olisi pitänyt kukkia tähän aikaan vuodesta, mutta se oli mitättömin tapa, jolla maailma oli mennyt rikki.

Puiden juurella seisoivat vastakkain he, joita kumpaakin menneiden vuosien myrskyt olivat riepotelleet omilla tavoillaan. Toisin kuin nämä puut, oli heidän tiensä aikakausia sitten haarautunut ja kumpikin heistä kasvanut omaan suuntaansa.

Vanhempi ei voinut hyväksyä nuoremman päätöstä, vaikka kuinka yritti ymmärtää. Repaleinen keltainen viitta liehui tuulessa vuosien taistot nähneenä.


"Poikani, miksi?"

"Sinä tiedät sen aivan yhtä hyvin kuin minäkin. Ei tässä maailmassa ole muuta tavoiteltavaa. Mikä edes voisi olla tärkeämpää?"

Punainen lapsi seisoi tuimana hänen edessään. Heidän lapsensa, tuo pikkuinen. Kuinka hän olisikaan halunnut vielä kerran nähdä tämän kasvot. Nyt niitä kuitenkin peitti sininen naamio, jonka aukoista hän erotti vain ne kauniit silmät, jotka muistuttivat tämän äidistä.

"Minäkin ikävöin häntä. Kaikki nämä vuodet olen tehnyt kaiken voitavani, taistellut koko maailmaa ja sen lakeja vastaan, jotta saisimme hänet takaisin. Jotta kaikki olisi kuin ennen. Tein kaiken sen sinun vuoksesi!"

"Ei, isä. Eniten teit sen itsesi vuoksi."


Pimennys peitti Kuun, ja Kuu vaikeni.


"Enää en usko opetuksiisi. Olen löytänyt paremman tien, joka on ainoa oikea. Se on tie, jonka kivet eivät ole tyhjiä unelmia, ja jonka askelmilla se todellisuus jonka tahdon on käsieni ulottuvissa."

Nämä sanat herättivät pelon Kuun sisimmässä, sillä ne kertoivat valinnasta, joka muuttaisi kaiken kulun.

"Valon Ääni, lapseni, rakastan sinua aivan yhtä paljon kuin häntäkin. Ja siksi en voi päästää sinua tuolle tielle, sillä siltä ei ole paluuta. Se mitä sinulle luvattiin on valetta, vielä kauniimpaa unta kuin meidän unelmamme, etkö näe sitä?"

Hän ei havainnut punaisen pienokaisen uhmaavassa katseessa epäröintiä. Mitä Sielunparsija olikaan tälle kertonut? Näin tämä vastasi:

"Tämä on ainoa tapa, jolla virheet voi korjata. Kaikki maailman virheet, myös sinunkin virheesi."

Lapsonen ei valehdellut, hänkin oli tehnyt kalliita virheitä, kalliimpia kuin armeliainkaan jumala oli valmis suomaan anteeksi.

"... Olen tehnyt paljon väärää, mutta silti suurin erheistäni on se, että koskaan jätin sinut. Tästä olen kuitenkin varma; älä usko sitä tarinaa jolla se sinut on viekotellut."

Tuuli tyyntyi kaluttuaan molemmat puut pelkiksi rungoiksi. Kuilu heidän välillään kasvoi yhä suuremmaksi, vaikka hän kuinka yritti hapuilla sen toisesta laidasta otetta. Lopulta hän yritti:

"... Minä en voi menettää sinuakin. Sinä et voi menettää itseäsi, muuta sinulla ei lopulta ole."

Poika näytti miettivän hetken aikaa. Pienen silmänräpäyksen verran isässä heräsi toivo; uskoisiko lapsi sittenkin häntä? Luottaisiko enemmän isäänsä kuin uuteen... Työnantajaansa?


Mutta tuon kuilun pohja syöksyi yhä syvemmälle,
Voisiko sitä enää koskaan kuroa umpeen?


Enää ei lapsonen kuunnellut vanhempansa opastusta,
Uskonut luojansa laupeuteen.

Ja siksi käänsi lapsi lopulta hänelle selkänsä.


"Hyvästi."


Ovi avautui Valon Äänen taakse, ja siitä astui ulos luonnottomasti naristen hahmo, jonka näkeminen kylmäsi isää miltei yhtä paljon kuin unen musta aurinko.

Nukentekijä oli tarjonnut hänen lapselleen kammottavia leikkikaluja.

Tuolloin hän tunsi, miten hänen viimeinen ystävänsä asteli hänen rinnalleen. Ainoa, joka oli seurannut häntä tälle mäelle saakka.

Ritari oli jo valmiiksi puristanut kätensä miekkansa kouraimen ympärille. Tämän sotanaamiosta hohti valmius kohdata mitä tahansa, mikä asettuisi heidän tielleen.

Valkoinen kuningas nosti kätensä mustan ritarin eteen. Nihti ei hyväksynyt tätä, mutta laski silti kalpansa, sillä hän luotti toveriinsa. Tällä kertaa, ensi kertaa vuosiin, ei kuningas ollut valmis uhraamaan kaikkea saadakseen haluamansa. Hän ei pystynyt siihen...

Hän ei voinut käydä sotaan omaa lastaan vastaan, leikki tämä miten vaarallisten voimien kanssa tahansa. Vaikka Nukentekijä olisi vienyt tämän niin syvälle, ettei tämä voisi enää koskaan katsoa maailmaa samoin silmin kuin vanhempansa.


Lapsi astui askelen taaksepäin. Viimeinen katse, silmien yhteys, viesti tahdosta tehdä maailmasta parempi. Ovi, jonka hän ja ritari olivat luoneet, sulkeutui vieden pikkuisen mukanaan.


Ja viimeinen puun kukkain terälehti laskeutui hiljentyneeseen maahan.